Mitä hyötyä?

Kirjoittaminen on jäänyt kuluneen vuoden aikana. Monta kertaa on pitänyt, mutta aina olen löytänyt syyn olla kirjoittamatta. Sinänsä outoa, koska pidän siitä ja se auttaa jäsentämään omia ajatuksia. En oikein ole varma miksi niin on käynyt. Paljon on ollut ajatuksia.

Ehkä olen ollut välillä laiska, ei ole huvittanut. Välillä on miettinyt mitä hyötyä tästä oikeasti on? Pelkoakin ehkä, mitä muut ajattelevat jos tykitän ulos omia näkemyksiäni? Ja ketä oikeasti kiinnostaa?

Välillä on tuntunut, että joitakin ihmisiä kiinnostaa vain oma mielipide ja näkökulma. Varsinkin kun on seurannut maahanmuuttoa ja poliittisia kysymyksiä käsitteleviä "keskusteluja". Niitä, jotka ovat samaa mieltä nostetaan somessa esille kehuen heidän ylivertaista ajattelua ja älyä. Niitä, jotka taas ajattelevat päinvastoin nostetaan esiin lähinnä pilkaten ja haukkuen. Välillä jopa uhkailemalla. Harvoin näkee kenenkään kysyvän muiden mielipiteitä ja niiden taustaoletuksia. Erillaiset mielipiteet ovat vääriä, huonoja ja niiden esittäjät tietysti samaa kategoriaa. 

Mitähän tapahtuisi jos oman mielipiteen joskus murskaisi täysin? Siis ihan itse. Kävisi sen keskustelun itse ja omien ennakkoluulojen, "faktojen" ja ajatuksien kanssa. Kyseenalastaisi siis oman näkemyksen asioista. Vielä tämän jälkeen aidosti kiinnostuisi toisten näkemyksistä ja mitä niiden takana on. No, tuomitseminen ja oman erinomaisuuden ylläpitäminen ei vaadi ponnistelua. Se on helppoa, mutta mitä hyötyä siitä on? Ehkä olen vain provosoitunut muutamista kirjoittajista ja "trollaajista". No tämä nyt kuitenkin tuli näpyteltyä tähän niin olkoon. Sitten varsinaiseen asiaani.

Viime aikoina on mielessä pyörinyt meidän vanhempien ja valmentajien hyödyllisyys lasten harrastuksissa. Sitä vartenhan me olemme mukana, että meistä olisi jotain hyötyä. Asia mitä jokainen voisi miettiä. Mitä hyötyä minusta on lapselle ja onko kaikki tekemäni asiat oikeasti hyödyllisiä? Voisinko olla jossain asiassa vielä enemmän hyödyksi? Onko jostain asioista jopa haittaa?

Lapsellamme oli eräänä lauantaina alkamassa kolmen ottelun talvisarjakierros jalkapallossa. Hän on noussut ykkösjoukkueeseen nopeasti. Oman kehityksen ja joukkueessa tapahtuneen muutoksen takia. Samalla vaatimustaso on noussut. Omasta ja poikani mielestä sopivalla tavalla.

Palataan lauantaihin. Poika ilmoittaa, että ei halua pelata. Mikä on poikkeavaa, koska hän todella tykkää jalkapallosta ja on lähes aina innoissaan lähdössä pelaamaan tai harjoittelemaan. Myös vapaa-ajalla. Aluksi minulla tulee pintaa jostain syystä pettymys. Ei voi jättää väliin kun ei huvita. Keskustelen tästä pojan kanssa puhelimessa ja lopuksi hän on menossa pelaamaan. Kun saavun kotiin on ajatukset taas muuttuneet. Syy on siis jossain muussa, minussa, valmennuksessa, joukkuekavereissa vai onko kyllästyminen tullut yhdessä yössä?

Onneksi vaimoni ja pojan äiti on osannut lähestyä asiaa oikein. Minä tein sen omien ennakkoluulojen perusteella. Lapsi ei jaksa, itkien oli kertonut, että ei vaan jaksa enää. Pitää olla hyvä, virheitä ei saa tehdä... Kun puhumme kuulostaa, että lapsi on palamassa loppuun.  Ei jaksa henkisesti. Poika täyttää tammikuussa 11- vuotta.

Juttelemme asioista, jotka liittyvät hänen harrastamiseen. Vanhemmista, valmentajista ja toisista pelaajista. Vaatimuksista joista hän puhui. Loppujen lopuksi tällä kertaa kysymys, kuka tai ketkä vaativat olla täydellinen, virheetön ja hyvä, saa jotain liikahtamaan eteenpäin. Pojan vastaus oli:"Minä itse." Pysäyttävä hetki! Meidän poika keksi tuon vastauksen itse ja uskalsi siitä myös puhua.

Kävimme läpi myös mistä tämä on lähtöisin. Varmasti monien asioiden summa. Pojan oma luonne, valmentajien, vanhempien ja joukkuekavereiden sanomiset. Pieniä asioita, jotka eivät välttämättä ole edes esitetty negatiivisessa mielessä ovat kääntyneet sellaisiksi. Miten yksilö reagoi sanoihin ja eleisiin? Niiden ei tarvitse aina edes kohdistua pelaajaan itseensä. Ne voivat olla tarkoitettuja toiselle pelaajalle. Kun avaa suunsa onko siitä mitään hyötyä ja jos ei niin kannattaako sitä tehdä? Jälleen kerran kyseenalaistaa oma tekeminen.

Kannustuksesta on yleensä hyötyä kun se on oikeanlaista. Pitkistä saarnoista, virheiden nostamisesta liialliseen mittasuhteeseen, tyhmistä kysymyksistä ei niinkään.

Positiivisessa mielessä annettu kehoitus pelata virheetön peli on täysi mahdottomuus. Miksi siis kannustaa siihen? Tämä oli yksi asia mikä oli vaikuttanut poikani luomaan kuvaan jalkapallosta. Pitää pelata virheittä, joka johti siihen, että mitään mikä voisi kehittää osaamista ei kannata yrittää. Silloinhan tapahtuu aina virheitä. Keskustelimme eri lajeista, pelaajista, oppimisesta ja siitä kuinka tylsää asiat loppujen lopuksi olisivat jos kaikki olisivat täydellisiä ja virheettömiä. Miten jalkapallo-ottelussa kävisi? Tulisiko maaleja koko ajan vai olisiko tulos aina 0-0? Virheetön ottelu on mahdoton, tärkeää on mitä tapahtuu virheen jälkeen!

Ne älyttömät kysymykset kesken ottelun tai suorituksen, jotka ovat runon mitassa. Niitä minä vihaan eniten. "Miksi sä yritit sille syöttää, etkä tolle tuolla? Ollaanko me puhuttu tästä ja miksi sä et ymmärrä? Voit tulla pois jos ei kiinnosta!" Onko oletus, että pelaaja pysähtyy vastaamaan vai onko tämä vain tapa todeta, että ratkaisu oli väärä. Tehtiin virhe! Onko mahdollista, että pelaaja ei vain ehtinyt katsoa tai taitotaso ei riitä? Olisiko tämä jotain mitä voitaisiin harjoitella lisää harjoituksissa? Voisiko yksinkertainen ohje riittää siihen, että seuraavalla kerralla tapahtuu toisin?

Kerran kävelin ottelun päätyttyä vastustajan valmentajan tai vanhemman perässä kun hän kysyi pelaajalta:"miksi sä päästit aina sen sun ohi?" Tämä kyseinen poika ei mitään vastannut. Oli pelannut poikaani vastaan laidalla. Ensinnäkin, poikani on nopea, erittäin nopea. Toiseksi hän ei aina päässyt ohi ja kolmanneksi yritys pysyä perässä oli kiitettävää. Tuon typerän kysymyksen sijaan olisi voinut siis kehua taistelusta jonka kävi. Hitaamman on vaikea saada kiinni nopeampaa ja ketterämpää! Toki voi olla, että kyseinen aikuinen ei sitä tiedä tai osannut nähdä. Minä pidin suuni kiinni, mielessäni kuvittelen hänet leikkimään hippaa gepardin kanssa.

Lopuksi -vaikka kirjoituksistani voisi toisin päätellä- on mielestäni kenttien laidoilla mukava olla. Suurin osa lasten urheilussa mukana olevista aikuisista tekee todella hyvin ja hyviä asioita. Aina voimme kuitenkin parantaa, koska kukaan ei ole siinäkään täydellinen. Pienillä ja merkityksettömän tuntuisilla asioilla voi olla iso vaikutus. Se, että lapsi tietää riittävänsä vanhemmilleen juuri sellaisena kuin on, on varmasti isoimpia lahjoja mitä voimme ikinä antaa.

Hyvää joulua ja uutta vuotta! Lupaan kirjoittaa useammin kuin kerran vuodessa:)

"Vedä, vedä jo! Se on niin huono ettei se saa sitä kiinni!"

On hienoa kun lapset harrastavat jotain mikä tuo heille iloa. Mikä sen mukavampaa seurata omia ja muita lapsia nauttimassa tekemisestään. Mielenkiintoista on seurata myös muita vanhempia ja valmentajia. Heidän tekemistään ja tunteiden paloa. Omaa ajattelua ja tekemistäkin on tullut pohdittua ja muutettua. Niin valmentajana kuin vanhempanakin.

Tällä hetkellä on paljon puhetta vanhempien roolista lasten urheilussa. Lähinnä on keskusteltu negatiivisista asioista mitä tapahtuu seuroissa, katsomoissa ja käytävillä. Otsikon kuulin huudettuna lapsieni salibandy ottelussa. Joku isi innostui kun ilmeisesti oma poika sai pallon lapaansa puolessa kentässä. Teki mieli heittää kengällä huutajaa, mutta toivon kuitenkin vain mielessäni, että toivottavasti kyseisellä henkilöllä riittäisi muuta tekemistä aina lastensa harrastuspäivinä. Lisäksi tunsin häpeää ja toivoin, että kentällä olevat lapset eivät kuulleet kaikkea oikein. Varsinkaan vastustajan maalivahti. Toivottavasti vastustajien vanhemmat ei ajattele meidän kaikkien olevan idiootteja. Kyseessä oli silloin noin 9- vuotiaat pelaajat.

Ensimmäinen kysymys mikä minulla tulee mieleen on, että mikä on lapselle tärkeintä? Kuinka moni vanhempi on kysynyt lapseltaan, että miksi hän on mukana kyseisessä harrastuksessa? Vanhemman rooli on kysyä ja kuunnella ja toimia sen perusteella. Olla tukena, kuljettajana, pyykinpesijänä, välinehankkijana, maksujenmaksajana ja harrastuskaverina tai neuvojana mikäli lapsi sitä haluaa. Siis eräänlaisena managerina, mutta sillä erolla, että tästä kaikesta ei tule palkkaa eikä mainetta. Tai ehkä se palkka on se erinomaisen tyytyväinen ja mukava tunne siitä kun näkee lapsensa nauttivan harrastuksestaan. Mitä luultavimmin silloin tapahtuu kehitystäkin ja onnistumisiakin. Mitkä nekin ovat tärkeitä lapsen kehittymisessä kohti aikuisikää. Niin ja tietysti sitä NHL- paikkaa...

Kävin eilen ostamassa jalkapallon joululahjaksi urheiluvälinekaupasta. Tässä entisessä työpaikkassani juttelin vanhan kollegan kanssa ja keskustelussa sivuttiin tätäkin aihetta. Kollega palautti mieleeni sen minkä olin jo unohtanut. Asiantuntijat ostamassa lapsilleen urheiluvälineitä. Ehkä he ovat niitä samoja harrastuspaikoilla mesoavia vanhempia. Marginaali ryhmä, joka nostaa ihokarvat pystyyn. Kaikkien lajien, tieteiden ja taiteiden asiantuntijat. Nämä, jotka häikäisevät tiedoillaan ja kertomuksillaan myyjän kuin myyjän, tietysti hieman alentavasti. Ryhmä, jonka jäsenet poistuvat paikalta yleensä juuri sen epäsopivan tuoteen, liian jäykän mailan tai epäsopivien luistimien kanssa. Kyllä meidän Jani-Petteri on niin hyvä! Voi olla, että lapsi on hyvä, mutta kannattaa koettaa näyttää esimerkkiä. Vanhemmat ovat ne lähimmät esimerkin antajat. Maailmanmestarin asenne ilman edes piirinmestaruuden titteliä näyttää lähinnä typerältä, eikä opeta sen tapaista nöyryyttä, jota huipulle mielivän tulisi osata edes jonkin verran.

Palatkaa vanhemmat itse sinne juniorivuosiin jos olette joskus jotain harrastaneet. Itse ainakin muistan, että valmentajille huutavat ja katsomossa hölmöilevät vanhemmat saivat vain ikäviä tunteita aikaan. Kyllä lapset ajattelivat, että mikä tuota vaivaa ja miltäköhän sen lapsesta tuntuu? Mikäli ei ole harrastanut itse lapsena mitään ei kannata olla olevinaan asiantuntija, asiasta kun ei ole mitään kokemusta. Kannattaa kysyä lapsilta ja valmentajilta ja kuunnella mitä heillä on sanottavaa. Sitä kautta ehkä saada jonkinlaisen kuvan mitä lasten harrastaminen on.

Katsomossa voisi unohtaa sen fanaattisuuden. Kannustaminen kuuluu asiaan, mutta epäasialliset huudot eivät kuulu sinne. Tietysti toivoo oman lapsen joukkueen voittavan, mutta se mitä tappion hetkellä ja jälkeen tehdään on myös hyvä paikka kehitykselle. En tiedä mitä kehittää muiden syyttäminen, paitsi tietysti kykyä syyttää muita. Kun voitetaan kännykät salamoivat ja hymyt huulilla kehutaan kilpaa, kun hävitään pysyy puhelimet taskussa ja päivitykset somessa saa jäädä. Päivitellään sitten ääneen käytävillä ja jatketaan autossa. Lapsi kysyy mielipidettämme tuomarista tai peluutuksesta jos häntä se kiinnostaa.

Kaikille lapsille pitäisi antaa mahdollisuus hauskaan harrastamiseen, ei vain omalle. Kun olette katsomossa näyttäkää esimerkkiä ja kannustakaa kaikkia, myös vastustajaa voi kunnioittaa katsomossa. Ilman muita lapsia olisi omankin lapsen vaikea harrastaa ja kilpailla. Kokeilkaa asettua oman lapsenne paikalle ja miettikää miltä te näytätte ja kuulostatte hänen mielestä. Jos näette pelkkää positiivista kannattaa ehdottomasti kysyä lapseltanne olisiko hänellä jotain sanottavaa mikä palauttaisi teidät maan pinnalle.

Välillä tuntuu lasten kehityksellä olevan turhan kiire ja tuloksien pitäisi näkyä nopeasti. Ollaan niin malttamattomia ja keskittyneitä lapsen kehitykseen, että ei huomata omaa kehittämättömyyttä. Kuinka paljon ja miten lapsi on kehittynyt sanotaan nyt vaikka viimeisen vuoden aikana ja kuinka paljon sinä itse olet kehittynyt vanhempana samana aikana? Mitä luultavimmin lapsi on aika paljon edellä ja tämä tekee meistä vanhemmista sen heikomman lenkin tässä yhteisössä. Ehkäpä on hyvä, että suhde on aina noin, mutta ehkä se antaa myös perspektiiviä siihen kuinka paljon me vanhempina voisimme omaa tekemistä parantaa. Kehittämällä omaa tekemistämme autamme varmasti lapsiammekin.

Ehkä kannattaa aina harrastuspaikalle mentäessä miettiä, että kenen kaikkien harrastuksesta on kysymys ja miten itse parhaiten välttää pilaamasta sitä? Milloin, missä ja miten minun kannattaa olla, jotta häiritsen mahdollisimman vähän ja silti lapseni tietää minun välittävän?

Koulunpenkillä

Tämän vuoden syksynä olen saanut tehdä töitä sijaisena yhdellä ala-asteella. Minulla ei ollut mitään aikaisempaa kokemusta opettamisesta koulussa, muuta kuin koulugolf tunneista mitä olen joskus aikaisemmin pitänyt. Kouluaineita olin tätä ennen "opettanut" vain omille lapsilleni. Noin 30 päivän ja noin 150 tunnin jälkeen on pakottava tarve kirjoittaa omista ajatuksista mitä on herännyt. 

Ensimmäisenä tulee mieleeni kuinka mukavaa työtä tämä on ollut. Koulu on pieni, jossa noin 200 oppilasta. Oppilaat ovat olleet 1-6 luokkalaisia ja jokainen heistä on omanlaisensa. Koulussa lähes kaikki tuntevat toisensa, oppilaat ja opettajat. On hienoa, että jokainen tervehtii tai ainakin luo katseen kun heidät kohtaan. Uskomatonta, että 150 tunnissa voi tutustua lähes 200 oppilaaseen. Kaikkien nimiä en vielä muista, mutta kasvot tunnistan ja se auttaa muistamaan asioita mitkä ovat tärkeitä. Omaa nimeäni kuulen vääneltävän moniin versioihin, tästä pitävät huolen lähinnä 1-2 luokkalaiset. On Arska, Turska, Ari Stevari, Pottupää (tämä on ihan sisäpiirin juttu) ja Partahirviönkin olen ollut. Uskon, että mikäli edes jotakin mahdollista oppia pystyisin tuomaan lapsille on minun tunnettava jokainen heistä mahdollisimman hyvin. Ei vain nimeä ja "leimaa", listaa ominaisuuksista mitä osaa ja mitä ei. Onko kiltti ja reipas vai vaikea ja ongelmallinen? Miksi lapsia edes pitää luokitella? Se vaikuttaa mielestäni heti suhtautumiseen heitä kohtaan. Itse olen kiinnostunut heidän maailmankuvasta ja jos sitä alkaa käsittämään pystyy sitä jakamaan jotakin omastakin. Oikeastaan tämä on aika helppoa. Se ei vaadi kuin jokaisen yksilön huomioimista, siis muuallakin kuin tunnilla. Tervehdystä, kehua, vitsailua, keskustelua milloin mistäkin ja aitoa kiinnostusta toisesta ja hänen kiinnostuksensa kohteista. Kyselemällä ja kuuntelemalla pääsee hyvin pitkälle. Matka aamulla parkkipaikalta opettajainhuoneeseen monien iloisien tervehdysten ja joskus keskustelun jälkeen sitä tuntee itsensä pirteäksi ja valmiiksi päivään. Toimii varmasti muillakin työpaikoilla ja yhteisöissä.

Opettajainhuoneessa käydään tässä koulussa hyviä keskusteluja. Usein koskien opettamista, valmentamista, valmentautumista, oppilaita... siis lähes aina työhön liittyvää. Ei siis vain kahvia ja pullaa. Ainakin tässä koulussa näyttäisi opettajien olevan kiinnostuneita osaamisestaan ja lasten osaamisesta. Osaavia opettajia kaiken kaikkiaan. Koulussa ei ole yhtään "erityisluokkaa", mikä on minusta hienoa. Kaikki oppilaat sekaisin ja omilla ominaisuuksillaan. Omien lasteni koulussa osa olisi luultavasti saanut jo jonkinlaisen ongelmaleiman otsaansa ja osalle suositeltu retkeä psykologille tai etappiin. Koulussa on tietääkseni yksi erityisopettaja ja kaksi avustajaa. Mahtavalla tavalla tämä opettaja suhtautuu oppilaisiin, hän tietää, että jokainen on erillainen. Jokaisella on omat vahvuudet ja heikkoudet. Jokainen on yksilö ja vielä lapsi. Oppilaat tuntuvat pitävän hänestä, miksiköhän?

Seuraava teksti on lainattu espoo.fi sivustolta missä selvitetään etapin tarkoitus: Etappiluokka tarjoaa intensiivistä pedagogista tukea oppilaalle, jolla on haasteita omassa kotikoulussaan. Etappiluokalle haetaan yhteisyössä oman kotikoulun oppilashuoltotyöryhmän kanssa. Lisätietoja antaa koulun johtaja. Etapin aikana pysähdytään oppilaan koulunkäynnin äärelle ja pohditaan uutta suuntaa hyödyntäen oppilaan vahvuuksia. Espoon etappiluokkien tavoitteena on auttaa oppilasta pedagogisin keinoin. Oppilaat opiskelevat etapissa kuusi viikkoa.

Uskon, että etapista on hyötyäkin. Liian monta kertaa olen kuitenkin kuullut opettajien suosittelevan tätä vaihtoehtoa minun mielestäni usein turhaan. Opettajien tehtävä ei ole antaa diagnoosia mahdollisesta adhd:sta tai tourette syndroomasta. Minun mielestäni siihen lankeavat kokemattomat tai sitten osaamattomat opettajat. Mitä jos sinne lähetettäisiin opettajia joilla on haasteita omassa koulussaan. Siellä he voisivat tutustua intensiiviseen pedagogiaan ja pysähtyä koulunkäynnin äärelle pohtimaan oppilaan vahvuuksien käyttämistä hyväksi. Miten joiltakin puuttuu se ammattiylpeys parantaa omaa osaamistaan tärkeimmissä asioissa?

Monesti olen ihmetellyt miten jotkut opettajat pystyvät muuttamaan oman epäpätevyyden lapsen syyksi? Lapsella on oltava jokin ongelma kun oma ammattitaito ei riitä. Missä vaiheessa tulee se kysymys mieleen, että mitä jos tekisin itse jotakin toisin? Siihen ei ikävä kyllä aina riitä keskustelut vanhempien kanssa, missä kysellään onko kotona ongelmia tai olisiko antaa jotakin vinkkejä mitä pitäisi tehdä tai se ETAPPI. Jos jotain haluaa toiminnassaan muuttaa on hyvä aloittaa omasta ajattelusta.

Minusta siinä ei ole mitään ihmeellistä, että ala-asteikäistä ei välttämättä kiinnosta juuri käsiteltävä aihe tai aiheet. Saati, että 45 minuuttia tai 1,5 tuntia pitäisi istua, olla hiljaa ja tehdä tehtäviä. Joiltakin tämä onnistuu kohtuullisesti, mutta ei se ole oikeastaan kenellekkään tuon ikäiselle mahdollista. Aikuisenkin suorituskyky olisi maksimissaan jos joutuisi kuuntelemaan tunnin itselle yhdentekevää tylsää ihmistä, aiheesta mikä ei kiinnosta ja jos vielä olisi mahdollista pumpata aikuisen kehoon se lapsien  kinesteettisyys. Keskity nyt siinä ja jos et, on sinulla luultavasti keskittymisvaikeuksia. Ei puhettakaan, että puhujalla olisi parantamisen varaa omassa tekemisessään. Vai mitä? Niin ja harvalle tuon ikäiselle toimii motivointina lukiot tai työelämä. Hehän ovat lapsia eikä heillä ole niistä hajuakaan. "Jos et nyt opettele niin tulevaisuus voi olla aika vaikea sinulle." Ei tehoa, ei nyt eikä tulevaisuudessa. 

Sijaisena minä teen vain murto-osan siitä työstä mitä opettajat. Minulle valmistellaan tunnit valmiiksi, en ole vanhempien kanssa yhteydessä ja on paljon muutakin mitä en tee. Pidän tunnit ja valvon joskus välitunteja. Opettajien työ ei ole missään nimessä helppoa. Asiat harvoin menevät kuten on suunnitellut, kymmenien lasten hallitseminen luokkahuoneessa on erillaista kuin golfharjoitusalueella tai vaikka jääkiekkokaukalossa, missä lapset yleensä ovat omasta halustaan, tekemässä asiaa mistä pitävät. Arvostelunkin kohteeksi opettajat joutuvat varmasti usein ilman mitään siihen oikeuttavaa syytä. Kodeissa pitää panostaa myös koulutyöhön, harvat lapset pärjäävät vain koulussa saatavalla opetuksella. Jotkut tarvitsevat enemmän harjoittelua pysyäkseen perässä. Ei ole siis mielestäni vain koulun tehtävä opettaa kouluaineita. Eli samaan tapaan voi ihmetellä kodeissa tapahtuvia laiminlyöntejä, joista syytetään sitten koulua. Vanhempien kannattaa olla kiinnostuneita muustakin kuin vain koenumeroista ja tehdyistä läksyistä. Todettakoon tässä kappaleessa vielä, että minun mielestäni GTA 5 (K-18) ei sovi 7- vuotiaan pelattavaksi. Ei sitä, että se välttämättä pilaisi lapsen tulevaisuuden, mutta se vaikuttaa kehitykseen juuri nyt, mitä ja miten lapsi asioita kokee. Jokseenkin outoa aloittaa aamu sillä kun lapsi saavuttuaan luokkaan ilmoitaa muutaman eri asevaihtoehdon kertoo miten voisi ampua muita niillä. Leikkiähän se hänelle on, mutta ei ehkä parhaimmasta päästä.

Tällä kokemuksella olen täysi raakile koulumaailmassa. Ensimmäisinä päivinä olin kyllä kohtuullisen pihalla, mutta pienen koulun edut auttoivat valtavasti. Opettajat ovat olleet ystävällisiä ja avuliaita. Oppilaat ovat ottaneet minut hyvin vastaan, kukin omalla tavallaan. Tämä kaikki on auttanut minua. Tässä koulussa uskoni hyvään opettamiseen -tekisi mieleni sanoa valmentamiseen- noussut roimasti. Olen oppinut paljon uusia asioita ja kehittynytkin paremmaksi. Yksikään tunti ei ole vielä mennyt kuten olin sen luullut menevän ja jokaisen tunnin jälkeen olen miettinyt ainakin yhden asian mitä voisin parantaa ja yhden asian minkä juuri opin. Koski se sitten käsiteltävää aihetta, ryhmätyöskentelyä, oppilasta tai jotain muuta. Koulussa oppii aina jos vain haluaa oppia. Jos on mahdollisuus tehdä sijaisuuksia tai mennä jotenkin muuten tutustumaan koulumaailmaan niin suosittelen. Silmiä avaava kokemus.

  

Verosuunnittelua xxx malliin: näin vältän veroja ja valtio menettää miljoonia

Käytin alkoholiin lokakuussa noin 300 euroa. Minua on kuitenkaan turha kiittää mahdollista verorahoista, koska ostin juomani lähen kokonaan ulkomailta. Kyllä, kävin kääntymässä Virossa. Kuskasin vajaan takakontillisen erillaisia alkoholijuomia Suomeen. Oli vaimoni syntymäpäiväjuhlat. Lisäksi lähdin matkaan kohtuullisen tyhjällä tankilla, koska ajattelin säästää hieman lisää ja tankata Tallinnassa. Sanotaan, että ahneella on paskanen loppu, mutta ajattelin juhlista tulevan kuitenkin ihan hyvät ja autoni toimivan "ulkolaisellakin" polttoaineella. Ja kuka nyt oikeasti haluaa maksaa mahdollisimman paljon veroja?
Pakko myös tunnustaa, että välillä olen ollut pidempiäkin aikoja veropakolaisena ulkomailla. Olen syönyt, juonut ja kuluttanut rahaa hyödykkeisiin ja palveluihin. Usein saatan järjestää ns. omatoimimatkan, koska se tulee vain halvemmaksi. Vien rahani suoraan ulkomaille.
Mitäs sitten sanoo moraali? Vuonna 2013 valtion verokertymä alkoholin myynnissä jäi 93 miljoonaa talousarviosta 1336 miljoonaan. Pitäiskö minun siis maksaa enemmän ja ostaa alkoholini Suomesta? Olen ymmärtänyt, että tämä on ihan tavallinen käytäntö Suomessa. Siis tuoda alkoholia ulkomailta. Kaikkihan on kuitenkin laillista ja matkustajatuontikin kasvoi 15% vuonna 2013. Joten ilmeisesti monet näkevät tässä järkeä. Toki maksoin jotain ropoja kotimaankin verottajalle. Ostin alkoholia Suomestakin.

Susilauma vai lauma susia?

Susijengin pelit menivät miten menivät. Pienistä asioista kiinni ja aina voidaan jossitella. Entä jos se ei olisikaan ollut niin pienestä kiinni? Mitä jos vastustajat olisivat puolustaneet vielä paremmin ja tehneet enemmän koreja? Jos ne uskomattomat kolmoset eivät olisikaan pudonneet? Ei ehkä kuulu perinteiseen jossitteluun, mutta voisihan sitä joskus katsoa asiaa niinkin. Sen sijaan jossitellaan, että mitä jos jokin pelaaja tai pelaajat olisivatkin tehneet ne tarvittavat pisteet tai maalin? Mitä jos olisi puolustanut tai torjunut paremmin? Eikä tässä mitään vikaa ole. Jossittelu kuuluu urheiluun, se luo sitten ehkä kuvan tulevista mahdollisuuksista. Mitä voisi tapahtua jos?

Uskon, että koripallon mm- kisoissa pelaajat antoivat kaikkensa. Ja ilmeisesti lähes koko muukin Suomi. Pelaajia on kehuttu ja tietysti koko jengiä. Valmentajaa ei olla ristiinnaulittu. Odotetaan kunnes jääkiekkokausi alkaa, sitten alkaa myös joka päiväiset "käräjät". Etsitään syylliset ja vaaditaan päitä pölkylle.

Itse jäin kummastelemaan ja samalla ihailemaan Susijengin ympärillä pyörinyttä positiivista energiaa. Runsaat kannattajajoukot kotona ja Bilbaossa. Kaikilla näytti olevan hauskaa. Eikä vain hauskaa mikäli voitetaan. Vaikka tappio tuli, oltiin valmiina kannustamaan seuraavassa ottelussa voittoon. Ei oltu kriisissä heti kuten jääkiekon mm-kisoissa kun hävitään. Media ei maalaillut kauhukuvia ja listannut susia ja lampaita. Mitä tapahtui ja mitä tästä voisi oppia? Tappion kohdatessa on syystäkin mieli maassa, mutta miten siitä eteenpäin? Mihin puretaan huono fiilis? Ehkä fanit pitivät koko tarinaa susista tärkeämpänä kuin vain viimeistä kappaletta, ehkä he jopa kokivat olevansa osa tätä tarinaa?

Kun lottoan katson tulokset kun ehdin, koska minulle vain lopputuloksella on väliä. Minulle on aivan sama miten ne pallot pyörivät siellä pömpelissä, kuka on illan vieras ja miten sujuvasti kaikki menee kuten on käsikirjoitettu. Ainoa yllätys on numerot, mutta nekin voin tarkistaa myöhemmin jostain. Niissä lajeissa, joukkueissa tai urheilijoissa joita itse seuraan ei ole käsikirjoitettu oikeastaan mitään. Tarinaa on suunniteltu ja osittain maalailtu, mutta kukaan ei oikeasti tiedä mitä tapahtuu. Aina sitä toivoo "onnellista loppua", mutta minulle se tarina on se tärkein. Hyvä tarina tarjoaa toivoa, draamaa, komediaa, vastoinkäymisiä, onnea, onnistumisia... Kaikkea mitä tarinasta kukin haluaa. Kaikki fanit omalla tavallaan. Joskus on vain vaikea ymmärtää niitä jotka elävät tarinassa täysillä mukana, mutta sekoavat täysin kun se ei pääty niin kuten olisivat halunneet. Sen jälkeen käydään tarina läpi ja etsitään epäkohdat. Kerrotaan muille miten tarina olisi pitänyt kirjoittaa ja mitä tai ketä siitä olisi voinut jättää pois. Unohdetaan täysin se miten siihen asti oli siitä nauttinut, omalla tavallaan. Kun sitten voitto tuleekin niin koko tarina oli vaan sairaan hyvä. Noustiin sillasta ja kaikkee!

Joillekin urheilun ystäville ja varsinkin median edustajille voisi olla hyvä herätä siihen tosiasiaan, että näitä tarinoita kirjoitetaan nykyhetkessä ja että niissä on aina onnellinen loppu joillekin. Loppujen lopuksi on kyse vain urheilusta, pelaamisesta ja kannattamisesta. Urheilijoille itselleen kysymys on jo paljon muustakin, kuten elinkeinosta ja luopumisesta. Huippu-urheilijat ovat luopuneet monesta asiasta mikä on mahdollistanut heidän nousun huipua kohti ja kilpailu paikoista huipulla äärettömän kovaa. Kilpailua mihin moni ei ryhdy, koska todennäköisyys on kohtuullisen pieni ja panostus on koko elämä. Arvostakaa sitä.

Jos tietäisimme etukäteen mitä tapahtuu olisi urheilun seuraaminen äärettömän tylsää. Kuin katsoisi uusintana Suomi- USA avausottelun. Ei yllätyksiä, ei mitään. Tosi urheilufanin tunnistaa hänen pettyessään, kun Urheiluruudun toimittaja kertoo lopputuloksen ennen kuin maalikooste on ehtinyt alkua pidemmälle tai kun urheilufani ilmoittaa nauhoittavansa ottelun ja uhkaa muiden koskemattomuutta mikäli joku vahingossa erehtyy tuloksen ilmoille kajauttamaan.

Omia ja muiden lapsia saa ja pitää kannustaa. Eletään niissäkin täysillä katsomossa. Virheet ovat inhimillisiä kuten onnistumisetkin. Tärkeää on, että harrastaa ja ehkä jopa kilpaileekin. Lapset oppivat urheilussa paljon muutakin kuin vain urheilemista. Mitä mieltä olette, pitäisikö lapsille myös opettaa sylkykuppina olemista? Se kun tulee vääjäämättä eteen jossain vaiheessa. Treeneissä valmentajat ja vanhemmat yhdessä huutelisivat ja kertoisivat kuinka huonoja he ovat kun epäonnistuvat. Meni koriin olet hyvä, heitit ohi olet surkea. Parempi onnistua aina ettei ole surkea. Positiivisena asianahan on se, että ovat sitten valmiita kun siihen liittyvät tuntemattomatkin ihmiset. Niin, eihän näin voi lapsille puhua, mutta aikuisille voi. Vai voiko ja miksi? Mikä on se ikäraja kun ihmisen psyyke kestää nöyryytyksen, lyttäämisen ja syyttämisen? Vai onko urheilijat super- ihmisiä joiden kuuluu kestää se mitä me muut emme sietäisi omilla työpaikoillamme, kodeissamme tai missä ikinä olemmekin ja teemme?

Lopuksi iso hatunnosto ja kiitos Susijengille, Susifaneille, Susitoimittajille ja Susilaumanjohtajille, jotka eivät osoittautuneet täysiksi "susiksi". Toivon, että tämä kulttuuri jatkuisi ja tarttuisi muihinkin lajeihin. Siitä ei voi olla mitään muuta kuin hyötyä. Itse en ole koripalloa oikeastaan seurannut "sydämellä", mutta nyt seurasin. Uskon, että en ole ainoa tässä kategoriassa. Jokin on siis muuttunut!

Startteri

Toimin elokuun alussa startterina ja tuomarina seurani mestaruuskilpailuissa Talissa. Perjantaina lähtivät vain miehet pelaamaan ja viikonloppuna liittyivät mukaan naiset, juniorit sekä seniorit omissa sarjoissaan. Heidän lähettäminen kentälle vei aikaa noin 14 tuntia yhteensä. Siinä ajassa ehtii hommien ohessa kuulla ja nähdä kaikenlaista. Oli tilaisuus huomata miten erillaisin asentein, keinoin ja selityksin kentälle lähdettiin.

Suurinta osaa varmasti jännitti, siis ainakin jonkin verran. Ehkä kaikkia hieman enemmän kuin normaalilla harjoituskierroksellaan. Se on inhimillistä ja kertoo, että asialla on jotain merkitystä. En tiedä mitä eri ihmiset jännittävät, mutta sitähän voi jokainen omalla kohdallaan pohtia mikäli haluaa. Jännitetäänkö avauslyöntiä, koko kisan tulosta, miltä näyttää muiden silmissä ja miltä oma tulos näyttää muiden silmissä? Syitä on varmasti lukuisia. Mitä pelko saa aikaan ennen kisan alkua, siis ennen ensimmäistä lyöntiä? Mitkä muut asiat muuttuvat kun kyseessä ei ole enään harjoituskierros omassa tutussa porukassa ja miksi ne muuttuvat? Onko kyseessä tietoinen ja tiedostomaton yritys mukautua kilpailutilanteeseen?

Nämä ovat omia tulkintojani, eikä ne välttämättä pidä paikkaansa. Kuitenkin oli silmiä avaavaa nähdä miten tutuistakin ihmisistä löytyi uusia puolia mitä en ollut ennen nähnyt tai kuullut. Ehkä sen takia, että itse on ollut pelaamassa, uppoutunut omiin "jännittämisiin" ja tapoihin.

Osalla jännitys tuo varmasti peliin sen lisämausteen minkä takia he pelaavat. Se laukaisee ajattelun taistelusta, mahdollisista onnistumisista, voitosta tai palkinnosta. Ilman pientä jännitystä peli olisi heille varmasti yhdentekevää ja tylsää.

Joillakin kilpailutilanne näkyi ja kuului hermoiluna. Puhetta tuli enemmän kuin yleensä tai joillakin vähemmän. Joidenkin oli vaikeaa jopa keskittyä kuuntelemaan lyhyttä ohjeistusta kilpailumääräyksistä. Ei joko kuultu mitään tai ainakaan ymmärretty tai sitten oli pakko yrittää puhua päälle, koska oli pakko kysyä kilpailumääräyksistä joita olin juuri selittämässä. Minua asia huvitti ja ymmärrän, että näin voi käydä. Ihmisen ei aina voi itselleen mitään, varsinkaan jos ei ole tietoinen asiasta.

Osa haki vertaistukea toisistaan. Ryhmässä pohdittiin ennen kilpailun ensimmäistä lyöntiä kuinka haastava lyönti on kyseessä. Eräs kertoi sen olevan haastavin koko kilpailussa. Muut nyökyttelivät päitään. Itse pohdin, että pumpataanko tässä energiaa tulevaan avaukseen vai pyydetäänkö jo valmiiksi lupaa lyödä surkeasti. Että ei itse pety eikä sitten muutkaan. On hyvä syy epäonnistua, kuitenkin varmaankin toivotaan, että tulispa nyt kuitenkin edes kohtuullinen.
-"Mähän sanoin!!"
ja siihen perään
-"Katsotaan nyt tuleeko tästäkään kisasta mitään?"
tai
-"Voi jumal..., tätä tää taas on!" 
Välillä siis tuntui oudolta toivottaa perään hyviä pelejä nautinnollista pelipäivää. Toivotin kuitenkin. Lähes kaikki sanoivat kiitokset ja hymyilivät avauslyönnin laadusta huolimatta. Muutamilla näkyi hieman hapanta naamaa ja he "tiesivät" kisasta tulevan rankka ja tuskainen taistelu. Siinä taistelussa ei ole mitään nautinnollista eikä siis syytä edes pieneen hymyyn. Minusta taisteluun ei kannata lähteä valkoinen lippu ylhäällä ja mieli maassa. Eikä sieltä kannata tulla poiskaan niin, oli tulos sitten mikä tahansa. Kunnon taistelussa annetaan se mitä pystytään ja sen kun tekee aina, voi oppia hyväksi taistelijaksi. Luultavasti oppii pelaamisestakin jotakin. Enempää ei tarvitse vaatia.

Muutamat muistivat käydä läpi vammansa ja pelaamattomuutensa ennen avaustaan. Ikään kuin sitten muut ymmärtäisivät mahdolliset huonot lyönnit tai tuloksen. Parempi olla jo etukäteen se selitys. Itse pohdin, että mitä tapahtuisi jos tämä taukoa pitänyt ja vaivainen paikalle tullut pelaaja voittaisikin koko kilpailun ja pelaisi elämänsä kierrokset? Tai mitä jos hän itse tietäisi etukäteen niin tapahtuvan, jaksaisikohan selitellä etukäteen mitään? Niin ja ketä oikeasti kiinnostaa? Missä on ne kaverit, jotka kertovat harjoitelleensa paljon ja hyvin? Joilla on keho kunnossa ja tunne, että pelissä oltaisiin valmiita rikkomaan ennätyksiä.

Toisen kierroksen tai kolmannen kierroksen startatessa sain joiltakin kuulla lähes kaikki edellisen päivän epäonnistumiset, niiden syyt tai tietämättömyyden niiden syihin. Ajattelin mielessäni, että tässähän ladataan  peliohjelmaa kovalevylle! Tyydyin hymyilemään ja toteamaan, että ehkä se voisi tänään sujua paremmin. Epäilin kyllä hieman. Se vaikutti haittaohjelmalta, viruksineen ja troijalaisineen.

Sitten oli ne muutamat, jotka kehuivat kisan järjestelyjä, kentän kuntoa ja kuinka mukavaa heillä oli kaikesta huolimatta. Oli nautinto pelata. Ajattelin, että sitähän pelaaminen voisi olla. Nautintoa.

Monissa ryhmistä oli positiivinen henki. Eräässä jopa niin, että muistan sen vieläkin. Heillä tuntui olevan hauskaa. Naurua ja positiivista asennetta. Yhdessä toivottivat toisille hauskaa kierrosta ja hyviä pelejä. Olisiko nämä tajunneet enemmän kuin moni muu tästä lajista ja pelaamisesta? Ehkäpä, mutta ei kuitenkaan ihan täydellisesti. Siirryttyäni lounaan jälkeen tuomarointi ja katsoja rooliin näin samaisen ryhmän ja sen miten se oli muuttunut. Hauskaa ei enään näyttänyt olevan. Ainakaan yhdellä. Näytti, että hän oli muodostanut oman yhden hengen ryhmän missä teemana oli murjotus ja puhumattomuus. Myös etäisyys muihin tuli olla riittävä. Kahdesta muusta en tiedä oliko hauskuus kadonnut vai oliko se olemassa, ehkä se oli vain piilossa. On vaikeaa iloita ja pitää hauskaa kun joku ryhmässä vetää energiat alas. Vaikeaa, mutta ei mahdotonta. Milloin se hauskuus katoaa? Yksi huono lyönti, huono reikä, useampi huono lyönti, oma ennustus ennätyskierroksesta näyttää jäävän taas haaveeksi.

Todella moni kuitenkin suhtautui avaukseen mielestäni siihen kuuluvalla tavalla. Oli lyönti sitten täydellinen, sen vastakohta tai jotain siitä väliltä. Kohtuullisen neutraalisti, pienellä tyytyväisyydellä tai tyytymättömyydellä. Ensimmäinen lyönti kilpailussa kun ei ratkaise vielä yhtään mitään. Tai ei ainakaan pitäisi. Komeiden ja pitkien avausten jälkeen korteista löytyi isojakin lukuja. Yksi eagle tällä ensimmäisen reiän par 5 nähtiin ensimmäisenä päivänä. Kyllä, avaus oli hyvin sivukierteinen ja pituudeltaankin lyhyimpiä sinä päivänä. Pelaajan asenne sitäkin parempi. Hienoa!

Minun mielestä kenenkään ei tarvitse pyytää anteeksi tai hävetä suorituksiaan. Lopetetaan se! Minä ainakin ymmärrän, että golfissa voi käydä mitä tahansa. Vaikka kuinka osaisi ja yrittäisi niin tuloksena voi olla epäonnistuminen. Ei sitä tarvitse selittää tai pyytää anteeksi. Tulokset eivät määritä ketään ihmisenä. Kenenkään ei pitäisi ajatella niin itsestään eikä muista. Olivat ne sitten onnistumisia tai epäonnistumisia. US PGA Championshipissä loistavasti pelannut ja sijoittunut Mikko Ilonen tuskin pitää itseään nyt parempana ihmisenä. Golfarina ja urheilijana ehkä, mutta se on eri asia. Ne kannattaa osata erottaa toisistaan. Sillä on paljon suurempi merkitys minkälaisia me olemme ystävinä, vanhempina, puolisoina, sukulaisina, läheisinä ja kanssaihmisinä kuin sillä mitä me tuherramme omissa harrastuksissamme tai työpaikoillamme. Ainakin itse haluan uskoa näin.






 

Mitäs mä oikeastaan teen?

"Slaissista pitäisi päästä eroon." kertoo asiakas tunnin alussa kysyttäessä miksi hän on tullut tunnille. Ei mikään harvinaisuus, yleinen toive. Vielä kun pääsisi siitä nopeasti ja helposti. Jollain vinkillä vaikka. Kerro mitä teen ja mitä pitäisi tehdä?

Kas kummaa ensimmäinen lyönti lähteekin ihan suoraan ja toinenkin. Tässä vaiheessa on hyvä huomauttaa tunninpitäjälle ettei yleensä käy näin. Slice on se ongelma. Kolmas jo hieman aukeaa oikealle. Neljäs hihaan suoraan vasemmalle. Viides tuottaakin sitten messevän slaissin. Pallo kaartaa hienosti ja isosti oikealle. Tässä siis puhutaan oikealta lyövästä pelaajasta, vasemmalta pelaavan slice kaartaisi vasemmalle.

"No niin, noita tulee ja se syö hirveästi mittaa. Harmittaa kentällä vaikka kuinka yritän lyödä muuta."

Kun pyytää asiakasta lyömään pari samanlaista lisää seuraa usein hämmästynyt ilme. Lyö slice. Harvoin kukaan pyytää ja harvemmin kukaan pystyy siihen hyvin, ainakaan sellainen joka siitä "kärsii". Tuutista voi tulla ihan mitä vaan. Vaivaahan se kun ei tiedä mitä tekee, edes silloin kun pitäisi lyödä se itseään vaivaava lyönti.

Ensinnäkin slice on golflyönti tai siis nimi kierteelle joka laittaa pallon kaartamaan. Toisia vaivaa hukki tai jokin muu asia. Slice, hukki, draw ja fade sopivat kaikki kentälle. Ne eivät ole virheitä vaan kierteitä. Ne kannattaa hallita. Hallintaa kai voisi olla se, että osaa asiansa. Tässä tapauksessa sitä, että on pystyy hallitusti tuottamaan palloon haluamansa kierteen.

Perinteinen opetus kai menee niin, että kerrotaan asiakkaalle luetellaan "virheet". Sitten näytetään tai kerrotaan miten "pitää" tehdä. Jos haluaa lyödä slicen niin onko ne silloin enää virheitä? Mitään vikaa ei ole mielestäni selittää mistä kierre johtuu, mutta ei sitä ehkä kannata virheeksi sanoa. Virheitä voi alkaa nimittäin helposti pelkäämään ja se virhehän voi sopia lyöntinä jollekin väylälle. Mistä johtuu, että jotkut harrastelijat haluavat oppia vain suoran lyönnin? Heti kun pallo kaartaa liikaa on siinä jokin virhe. Kuka sen on keksinyt? Golflehdet ovat ainakin täynnä vinkkejä miten päästään virheistä eroon. No, nykyään lähes kaikissa lehdissä on vinkkejä milloin mihinkin. Puolison etsimiseen, rantakuntoon pääsemiseen, rikastumiseen... Ehkä se on vain tämän ajan trendi?

Mitäköhän kävisi jos asiaa alkaisi ajattelemaan toisin? Slicestä kärsivä opettelisi lyömään slicen. Osaisi tuotaa sen aina ja kertoa miten sen tekee, tuntee kehossaan ja lavassa. Voisiko kyseinen pelaaja oppia lyömään kaikki muutkin kierteet? Olisi olemassa vain golflyöntejä. Kierteisiä, suoria, matalia, korkeita... Mitä jos alettaisiin olemaan kiinnostuneita siitä miten saa aikaan erillaisia lyöntejä. Pelaajat opettelisivat tulemaan tietoisiksi kehostaan, lavasta, kohteesta uudella tavalla. Unohdettaisiin kaikki lehtien vinkit ja oltaisiin enemmän kiinnostuneita siitä mikä asia johtaa mihinkin. Uskon, että oppiminen olisi ainakin nopeampaa, hauskempaa ja se kestäisi kauemmin kuin viikon vinkki tai mielikuva.

Ehdotan kokeilemaan seuraavalla kerralla harjoitusalueella lyömistä niin, että on kiinnostunut siitä mitä tekee. Ilman, että yrittää tehdä mitään. Keskittyä opiskelemaan omaa tunnetta kehostaan, mailastaan ja ajatuksistaan. Kun tunnet lyöntien erot voit olla lähempänä oivaltamista kuin yrittäessäsi päästä eroon jostain saadaksesi jotain tilalle.

Ja loppujen lopuksi siitä slicestä ei pääse eroon. Jos ei sitä osaa se tulee vahingossa ja kun sen osaa se tulee haluttaessa. Sama koskee kaikkia kierteitä, kaaria ja osumien laatua.