Susijengin pelit menivät miten menivät. Pienistä asioista kiinni ja aina voidaan jossitella. Entä jos se ei olisikaan ollut niin pienestä kiinni? Mitä jos vastustajat olisivat puolustaneet vielä paremmin ja tehneet enemmän koreja? Jos ne uskomattomat kolmoset eivät olisikaan pudonneet? Ei ehkä kuulu perinteiseen jossitteluun, mutta voisihan sitä joskus katsoa asiaa niinkin. Sen sijaan jossitellaan, että mitä jos jokin pelaaja tai pelaajat olisivatkin tehneet ne tarvittavat pisteet tai maalin? Mitä jos olisi puolustanut tai torjunut paremmin? Eikä tässä mitään vikaa ole. Jossittelu kuuluu urheiluun, se luo sitten ehkä kuvan tulevista mahdollisuuksista. Mitä voisi tapahtua jos?
Uskon, että koripallon mm- kisoissa pelaajat antoivat kaikkensa. Ja ilmeisesti lähes koko muukin Suomi. Pelaajia on kehuttu ja tietysti koko jengiä. Valmentajaa ei olla ristiinnaulittu. Odotetaan kunnes jääkiekkokausi alkaa, sitten alkaa myös joka päiväiset "käräjät". Etsitään syylliset ja vaaditaan päitä pölkylle.
Itse jäin kummastelemaan ja samalla ihailemaan Susijengin ympärillä pyörinyttä positiivista energiaa. Runsaat kannattajajoukot kotona ja Bilbaossa. Kaikilla näytti olevan hauskaa. Eikä vain hauskaa mikäli voitetaan. Vaikka tappio tuli, oltiin valmiina kannustamaan seuraavassa ottelussa voittoon. Ei oltu kriisissä heti kuten jääkiekon mm-kisoissa kun hävitään. Media ei maalaillut kauhukuvia ja listannut susia ja lampaita. Mitä tapahtui ja mitä tästä voisi oppia? Tappion kohdatessa on syystäkin mieli maassa, mutta miten siitä eteenpäin? Mihin puretaan huono fiilis? Ehkä fanit pitivät koko tarinaa susista tärkeämpänä kuin vain viimeistä kappaletta, ehkä he jopa kokivat olevansa osa tätä tarinaa?
Kun lottoan katson tulokset kun ehdin, koska minulle vain lopputuloksella on väliä. Minulle on aivan sama miten ne pallot pyörivät siellä pömpelissä, kuka on illan vieras ja miten sujuvasti kaikki menee kuten on käsikirjoitettu. Ainoa yllätys on numerot, mutta nekin voin tarkistaa myöhemmin jostain. Niissä lajeissa, joukkueissa tai urheilijoissa joita itse seuraan ei ole käsikirjoitettu oikeastaan mitään. Tarinaa on suunniteltu ja osittain maalailtu, mutta kukaan ei oikeasti tiedä mitä tapahtuu. Aina sitä toivoo "onnellista loppua", mutta minulle se tarina on se tärkein. Hyvä tarina tarjoaa toivoa, draamaa, komediaa, vastoinkäymisiä, onnea, onnistumisia... Kaikkea mitä tarinasta kukin haluaa. Kaikki fanit omalla tavallaan. Joskus on vain vaikea ymmärtää niitä jotka elävät tarinassa täysillä mukana, mutta sekoavat täysin kun se ei pääty niin kuten olisivat halunneet. Sen jälkeen käydään tarina läpi ja etsitään epäkohdat. Kerrotaan muille miten tarina olisi pitänyt kirjoittaa ja mitä tai ketä siitä olisi voinut jättää pois. Unohdetaan täysin se miten siihen asti oli siitä nauttinut, omalla tavallaan. Kun sitten voitto tuleekin niin koko tarina oli vaan sairaan hyvä. Noustiin sillasta ja kaikkee!
Joillekin urheilun ystäville ja varsinkin median edustajille voisi olla hyvä herätä siihen tosiasiaan, että näitä tarinoita kirjoitetaan nykyhetkessä ja että niissä on aina onnellinen loppu joillekin. Loppujen lopuksi on kyse vain urheilusta, pelaamisesta ja kannattamisesta. Urheilijoille itselleen kysymys on jo paljon muustakin, kuten elinkeinosta ja luopumisesta. Huippu-urheilijat ovat luopuneet monesta asiasta mikä on mahdollistanut heidän nousun huipua kohti ja kilpailu paikoista huipulla äärettömän kovaa. Kilpailua mihin moni ei ryhdy, koska todennäköisyys on kohtuullisen pieni ja panostus on koko elämä. Arvostakaa sitä.
Jos tietäisimme etukäteen mitä tapahtuu olisi urheilun seuraaminen äärettömän tylsää. Kuin katsoisi uusintana Suomi- USA avausottelun. Ei yllätyksiä, ei mitään. Tosi urheilufanin tunnistaa hänen pettyessään, kun Urheiluruudun toimittaja kertoo lopputuloksen ennen kuin maalikooste on ehtinyt alkua pidemmälle tai kun urheilufani ilmoittaa nauhoittavansa ottelun ja uhkaa muiden koskemattomuutta mikäli joku vahingossa erehtyy tuloksen ilmoille kajauttamaan.
Omia ja muiden lapsia saa ja pitää kannustaa. Eletään niissäkin täysillä katsomossa. Virheet ovat inhimillisiä kuten onnistumisetkin. Tärkeää on, että harrastaa ja ehkä jopa kilpaileekin. Lapset oppivat urheilussa paljon muutakin kuin vain urheilemista. Mitä mieltä olette, pitäisikö lapsille myös opettaa sylkykuppina olemista? Se kun tulee vääjäämättä eteen jossain vaiheessa. Treeneissä valmentajat ja vanhemmat yhdessä huutelisivat ja kertoisivat kuinka huonoja he ovat kun epäonnistuvat. Meni koriin olet hyvä, heitit ohi olet surkea. Parempi onnistua aina ettei ole surkea. Positiivisena asianahan on se, että ovat sitten valmiita kun siihen liittyvät tuntemattomatkin ihmiset. Niin, eihän näin voi lapsille puhua, mutta aikuisille voi. Vai voiko ja miksi? Mikä on se ikäraja kun ihmisen psyyke kestää nöyryytyksen, lyttäämisen ja syyttämisen? Vai onko urheilijat super- ihmisiä joiden kuuluu kestää se mitä me muut emme sietäisi omilla työpaikoillamme, kodeissamme tai missä ikinä olemmekin ja teemme?
Lopuksi iso hatunnosto ja kiitos Susijengille, Susifaneille, Susitoimittajille ja Susilaumanjohtajille, jotka eivät osoittautuneet täysiksi "susiksi". Toivon, että tämä kulttuuri jatkuisi ja tarttuisi muihinkin lajeihin. Siitä ei voi olla mitään muuta kuin hyötyä. Itse en ole koripalloa oikeastaan seurannut "sydämellä", mutta nyt seurasin. Uskon, että en ole ainoa tässä kategoriassa. Jokin on siis muuttunut!
