Kirjoittaminen on jäänyt kuluneen vuoden aikana. Monta kertaa on pitänyt, mutta aina olen löytänyt syyn olla kirjoittamatta. Sinänsä outoa, koska pidän siitä ja se auttaa jäsentämään omia ajatuksia. En oikein ole varma miksi niin on käynyt. Paljon on ollut ajatuksia.
Ehkä olen ollut välillä laiska, ei ole huvittanut. Välillä on miettinyt mitä hyötyä tästä oikeasti on? Pelkoakin ehkä, mitä muut ajattelevat jos tykitän ulos omia näkemyksiäni? Ja ketä oikeasti kiinnostaa?
Välillä on tuntunut, että joitakin ihmisiä kiinnostaa vain oma mielipide ja näkökulma. Varsinkin kun on seurannut maahanmuuttoa ja poliittisia kysymyksiä käsitteleviä "keskusteluja". Niitä, jotka ovat samaa mieltä nostetaan somessa esille kehuen heidän ylivertaista ajattelua ja älyä. Niitä, jotka taas ajattelevat päinvastoin nostetaan esiin lähinnä pilkaten ja haukkuen. Välillä jopa uhkailemalla. Harvoin näkee kenenkään kysyvän muiden mielipiteitä ja niiden taustaoletuksia. Erillaiset mielipiteet ovat vääriä, huonoja ja niiden esittäjät tietysti samaa kategoriaa.
Mitähän tapahtuisi jos oman mielipiteen joskus murskaisi täysin? Siis ihan itse. Kävisi sen keskustelun itse ja omien ennakkoluulojen, "faktojen" ja ajatuksien kanssa. Kyseenalastaisi siis oman näkemyksen asioista. Vielä tämän jälkeen aidosti kiinnostuisi toisten näkemyksistä ja mitä niiden takana on. No, tuomitseminen ja oman erinomaisuuden ylläpitäminen ei vaadi ponnistelua. Se on helppoa, mutta mitä hyötyä siitä on? Ehkä olen vain provosoitunut muutamista kirjoittajista ja "trollaajista". No tämä nyt kuitenkin tuli näpyteltyä tähän niin olkoon. Sitten varsinaiseen asiaani.
Viime aikoina on mielessä pyörinyt meidän vanhempien ja valmentajien hyödyllisyys lasten harrastuksissa. Sitä vartenhan me olemme mukana, että meistä olisi jotain hyötyä. Asia mitä jokainen voisi miettiä. Mitä hyötyä minusta on lapselle ja onko kaikki tekemäni asiat oikeasti hyödyllisiä? Voisinko olla jossain asiassa vielä enemmän hyödyksi? Onko jostain asioista jopa haittaa?
Lapsellamme oli eräänä lauantaina alkamassa kolmen ottelun talvisarjakierros jalkapallossa. Hän on noussut ykkösjoukkueeseen nopeasti. Oman kehityksen ja joukkueessa tapahtuneen muutoksen takia. Samalla vaatimustaso on noussut. Omasta ja poikani mielestä sopivalla tavalla.
Palataan lauantaihin. Poika ilmoittaa, että ei halua pelata. Mikä on poikkeavaa, koska hän todella tykkää jalkapallosta ja on lähes aina innoissaan lähdössä pelaamaan tai harjoittelemaan. Myös vapaa-ajalla. Aluksi minulla tulee pintaa jostain syystä pettymys. Ei voi jättää väliin kun ei huvita. Keskustelen tästä pojan kanssa puhelimessa ja lopuksi hän on menossa pelaamaan. Kun saavun kotiin on ajatukset taas muuttuneet. Syy on siis jossain muussa, minussa, valmennuksessa, joukkuekavereissa vai onko kyllästyminen tullut yhdessä yössä?
Onneksi vaimoni ja pojan äiti on osannut lähestyä asiaa oikein. Minä tein sen omien ennakkoluulojen perusteella. Lapsi ei jaksa, itkien oli kertonut, että ei vaan jaksa enää. Pitää olla hyvä, virheitä ei saa tehdä... Kun puhumme kuulostaa, että lapsi on palamassa loppuun. Ei jaksa henkisesti. Poika täyttää tammikuussa 11- vuotta.
Juttelemme asioista, jotka liittyvät hänen harrastamiseen. Vanhemmista, valmentajista ja toisista pelaajista. Vaatimuksista joista hän puhui. Loppujen lopuksi tällä kertaa kysymys, kuka tai ketkä vaativat olla täydellinen, virheetön ja hyvä, saa jotain liikahtamaan eteenpäin. Pojan vastaus oli:"Minä itse." Pysäyttävä hetki! Meidän poika keksi tuon vastauksen itse ja uskalsi siitä myös puhua.
Kävimme läpi myös mistä tämä on lähtöisin. Varmasti monien asioiden summa. Pojan oma luonne, valmentajien, vanhempien ja joukkuekavereiden sanomiset. Pieniä asioita, jotka eivät välttämättä ole edes esitetty negatiivisessa mielessä ovat kääntyneet sellaisiksi. Miten yksilö reagoi sanoihin ja eleisiin? Niiden ei tarvitse aina edes kohdistua pelaajaan itseensä. Ne voivat olla tarkoitettuja toiselle pelaajalle. Kun avaa suunsa onko siitä mitään hyötyä ja jos ei niin kannattaako sitä tehdä? Jälleen kerran kyseenalaistaa oma tekeminen.
Kannustuksesta on yleensä hyötyä kun se on oikeanlaista. Pitkistä saarnoista, virheiden nostamisesta liialliseen mittasuhteeseen, tyhmistä kysymyksistä ei niinkään.
Positiivisessa mielessä annettu kehoitus pelata virheetön peli on täysi mahdottomuus. Miksi siis kannustaa siihen? Tämä oli yksi asia mikä oli vaikuttanut poikani luomaan kuvaan jalkapallosta. Pitää pelata virheittä, joka johti siihen, että mitään mikä voisi kehittää osaamista ei kannata yrittää. Silloinhan tapahtuu aina virheitä. Keskustelimme eri lajeista, pelaajista, oppimisesta ja siitä kuinka tylsää asiat loppujen lopuksi olisivat jos kaikki olisivat täydellisiä ja virheettömiä. Miten jalkapallo-ottelussa kävisi? Tulisiko maaleja koko ajan vai olisiko tulos aina 0-0? Virheetön ottelu on mahdoton, tärkeää on mitä tapahtuu virheen jälkeen!
Ne älyttömät kysymykset kesken ottelun tai suorituksen, jotka ovat runon mitassa. Niitä minä vihaan eniten. "Miksi sä yritit sille syöttää, etkä tolle tuolla? Ollaanko me puhuttu tästä ja miksi sä et ymmärrä? Voit tulla pois jos ei kiinnosta!" Onko oletus, että pelaaja pysähtyy vastaamaan vai onko tämä vain tapa todeta, että ratkaisu oli väärä. Tehtiin virhe! Onko mahdollista, että pelaaja ei vain ehtinyt katsoa tai taitotaso ei riitä? Olisiko tämä jotain mitä voitaisiin harjoitella lisää harjoituksissa? Voisiko yksinkertainen ohje riittää siihen, että seuraavalla kerralla tapahtuu toisin?
Kerran kävelin ottelun päätyttyä vastustajan valmentajan tai vanhemman perässä kun hän kysyi pelaajalta:"miksi sä päästit aina sen sun ohi?" Tämä kyseinen poika ei mitään vastannut. Oli pelannut poikaani vastaan laidalla. Ensinnäkin, poikani on nopea, erittäin nopea. Toiseksi hän ei aina päässyt ohi ja kolmanneksi yritys pysyä perässä oli kiitettävää. Tuon typerän kysymyksen sijaan olisi voinut siis kehua taistelusta jonka kävi. Hitaamman on vaikea saada kiinni nopeampaa ja ketterämpää! Toki voi olla, että kyseinen aikuinen ei sitä tiedä tai osannut nähdä. Minä pidin suuni kiinni, mielessäni kuvittelen hänet leikkimään hippaa gepardin kanssa.
Lopuksi -vaikka kirjoituksistani voisi toisin päätellä- on mielestäni kenttien laidoilla mukava olla. Suurin osa lasten urheilussa mukana olevista aikuisista tekee todella hyvin ja hyviä asioita. Aina voimme kuitenkin parantaa, koska kukaan ei ole siinäkään täydellinen. Pienillä ja merkityksettömän tuntuisilla asioilla voi olla iso vaikutus. Se, että lapsi tietää riittävänsä vanhemmilleen juuri sellaisena kuin on, on varmasti isoimpia lahjoja mitä voimme ikinä antaa.
Hyvää joulua ja uutta vuotta! Lupaan kirjoittaa useammin kuin kerran vuodessa:)
